Kaksi rukoilijaa
V e r t a u s. Fariseus ja publikaani rukoilee temppelissä.
Luuk. 18:9-14. Kts. myös Elävä Uutinen
Tätä kuuluisaa vertausta on pidetty yksinkertaisena kertomuksena ylpeydestä, nöyryydestä ja oikeasta asenteesta rukoukseen. Muutamille, jotka olivat varmoja omasta hyvyydestä ja halveksivat muita, on tämä Jeesuksen vertaus suunnattu. Uskon, että tästä voimme kaikki oppia.
Vertaus alkaa kahden miehen menolla temppeliin. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Monet juutalaiset menivät päivittäin temppeliin ollakseen mukana jumalanpalveluksessa, jossa he osallistuivat rukoukseen, suitsukkeen polttamisen aikana, saadakseen siunauksen, jonka pappi lopussa luki läsnäoleville.
Suitsutusuhri mainitaan Raamatussa usein henkilökohtaisen rukouksen hetkenä. Jeesuksen aikana temppelissä uhrattiin polttouhriksi karitsa aamuin ja illoin kansan syntien tähden. Jokainen tiesi, että hänen oli mahdollista tuoda Jumalan eteen omia tarpeitaan ainoastaan siksi, että sovitusuhri oli toimitettu. Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen uhrit menettivät vaikutuksensa, niitä ei enää tarvittu.
Fariseus asettui paikalleen ja rukoili itsekseen. Ennen kuin menemme eteenpäin niin kysykäämme, mitä olivat fariseukset? Iso Raamatun sanakirja kertoo mm. seuraavaa: He olivat Jeesuksen aikana vaikuttanut uskonnollinen ryhmä, joka vastusti vallitsevaa poliittista ja uskonnollista johtoa. Erityisenä suuntana ja omaleimaisena puolueena heidät tunnetaan jo makkabialais-aikana.
Nimi fariseus sanajuuriltaan voidaan kääntää sekä hurskas että erotettu. Farisealaisuuden pääperiaate on Jumalan tahdon toteuttaminen koko yhteiskunnassa. Fariseukset vastustivat taitamatonta joukkoa ihmisiä, jotka eivät joka asiassa ja jokaisessa yksityiskohdassa pitäneet Jumalan tahtoa silmämääränään. Heidän ohjelmansa voisi yksinkertaisesti luonnehtia sanoilla tehdä totta uskonnosta. Se merkitsee, ettei ole yhtään hetkeä, ei yksityiskohtaa, ei inhimillistä toimintaa, joka olisi Jumalan tahdon ulkopuolella.
Uskonnosta tuli siten koko ihmiselämää koossa pitävää siveysoppia ja moraalista arvojärjestystä. Jumalayhteydestä tuli lähinnä tietoisuus yhteydestä jumalalliseen tahtoon.
Yhteys jumalaan saatiin Jumalan tahtoa noudattamalla. Jumalanpalvelus, kiitoslaulut, rukoukset ja Raamatun lukeminen ääneen kuuluivat fariseusten jokapäiväiseen elämään kiinteänä osana. Ihmisen kyky tehdä hyvää, toimia oikeamielisenä ja Jumalaa pelkääväisenä, johtuu Jumalan antamasta valinnanvapaudesta, jotta he omasta tahdostaan tekisivät Jumalan tahdon. Heille oli tärkeää järjestää siveyssäännöt yhtenäiseksi ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Uskonnolliset perinteet tulivat heille tärkeiksi, eikä niitä saanut loukata. Fariseukset yhdistyivät veljeskunniksi ja tekivät lähetystyötä laajasti pakanain keskellä . Eikö tämä heidän ohjelmansa vaikuta aivan hyvältä?
Mutta palataanpa vertaukseemme. Fariseus siis meni temppeliin rukoilemaan. Olemme varmaan yhtä mieltä, että siinä hän teki oikein. Ensin hän kiitti. Juutalaisen tavan mukaan hän kohotti kätensä, katsoi taivasta kohti ja kiitti: Jumala minä kiitän sinua: Ei kai Jumalan kiittämisessä ole mitään väärää, päinvastoin. Mutta entä mistä mies kiittää ? Hän kiittää siitä, ettei ole niin kuin muut ihmiset. Hän siis arvelee kuuluvansa siihen ihmisluokkaan, joka eroaa kaikista muista. Tässä näemme, että fariseukset pitivät itseään eristettynä ihmisryhmänä, jota heidän nimensäkin merkitsee.
Minkälaisia nämä muut ihmiset sitten olivat heidän mielestään. Kiitosrukous jatkuu: En ole kuten rosvot, huijarit, huorin tekijät tai niin kuin tuo publikaani. En petä koskaan, en tee aviorikosta, paastoan kaksi kertaa viikossa ja annan Jumalalle kymmenykset tuloistani.
Analysoidaanpa tätä rukousta. Ensiksi fariseus ei tässä rukouksessaan mittaa itseään Jumalan sanaan, vaan toisiin ihmisiin ja heissäkin ns. julkisyntisiin. Vanhurskauttaan hän arvostelee noitten syntisten mukaan. Mitä huonompia he ovat, sitä parempi hän itse tuntuu olevan. Fariseus ei oikeastaan rukoile lainkaan, vaan hänen sanansa ovat pelkkää itsekehua. Hän tuomitsee muita Jumalan lain rikkojina, eikä huomaa malkaa omassa silmässään. Hänellä ei näytä olevan käsitystä millainen Jumala todella on. Jumala, joka katsoo ihmisessä salatuimpaan saakka.
Varmaan ymmärrämme, ettei ihminen joka ei ole varas eikä avionrikkoja ole välttämättä hyvä ihminen. Kokemus osoittaa, että virheitten ja laiminlyöntien etsiminen toisista vahingoittaa eniten arvostelijaa itseään. Mikä itseihailu, fariseus onnittelee itseään. Jumala oli säätänyt vain yhden päivän vuodessa paastopäiväksi. Fariseus paastosi kahtena päivänä viikossa. Kymmenykset oli säädetty annettavaksi siitä mitä pellot ja niityt tuottivat. Mutta fariseus pani paremmaksi, hyvänen aika: hän maksoi kymmenykset kaikista tuloistaan. Katso Jumala, katsokaa ihmiset, miten hyvä minä olen. Mutta oliko se totta? Jeesus arvioidessaan fariseusten elämää, sanoo mm. heistä näin: Matt. 23:2. "Sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. Kuinka te voisitte päästä helvetin tuomiotapakoon".
Farisealaisesti vanhurskas ei voi koskaan pelastua niin kauan kuin jatkaa omavanhurskaana olemista. Hänen tulee tulla itsessään nollapisteeseen ja hänen täytyy tulla samalle viivalle syntisten kanssa. Jumalalle on kaikki mahdollista. Pelastuihan Paavalikin. Benjaminin heimoon kuuluvista oli Jaakob profetoinut 1Moos. 49:27 ”Benjamin on saalistava susi” Vanhempi käännös: raateleva susi. Saulus oli Benjaminin sukua ja osoitti sen raatelemalla seurakuntaa. Suden turkki nyljettiin Saulukselta, kun Jeesus ilmestyi hänelle. Paavali kaatui maahan Damaskon tiellä ja hän tuli sokeaksi. Ananias lähetettiin hänen luokseen. Herra sanoi hänelle: ”Kysy Juudaan talosta Saulus nimistä tarsolaista miestä, sillä katso hän rukoilee". Merkillistä. Eikö fariseus Saulus ollut ennen rukoillut jopa enemmän kuin moni muu. Kyllä, mutta nyt hänen rukouksensa nousi murretusta sydämestä ja siksi se kuultiin.
En syventele tätä enempää tällä kertaa. Entäpä toinen rukoilija: publikaani. Publikaani seisoi taaempana. Hän ei asettunut rukoilijoitten tavalliseen asentoon, hän ei kohottanut käsiään eikä katsonut ylöspäin. Hän seisoi katse maahan luotuna, löi rintaansa ja ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi olivat: ”Jumala ole minulle syntiselle armollinen”. Hän oli rosvo ja huijari, sillä Rooman hallinnon veronkantajat tunnettiin perinteisesti kiskureina ja petkuttajina.
Roomalaiset palkkasivat veronkantajia juutalaisista. Verotusjärjestelmä oli vihattu ja raskas. Tullia oli maksettava kaikista tavaroista, joita tuotiin tai vietiin. Oli maksettava mm siltarahaa, tieveroa, satamamaksuja ja torirahaa. Veroja vaadittiin ajopeleistä, aluksista ja vetojuhdista. Matkalaiset joutuivat pysähtymään yhtä mittaa. Tavarat tarkastettiin moneen kertaan, jolloin ahneet ja häikäilemättömät tullimiehet nuuskivat joka käärön läpikotaisin ja lukivat yksityiskirjeetkin. Näitä veronkantajia pidettiin kansan ja Jumalan pettäjinä. Jos joku rupesi tullimieheksi, hänet samalla suljettiin pois toisten yhteydestä. Kaikki halveksivat näitä miehitysvallan virkamiehiä.
Publikaanin elämää varjosti kaikkialla häpeä ja viha. Hän tunsi rikkoneensa omaa kansaansa vastaan ja ennen kaikkea Jumalaa vastaan. Kun publikaani lähestyy Jumalaa temppelissä, hänen rukouksensa oli lyhyt ja koruton. Publikaanin kauniit puheet ja rukoukset olivat loppuneet, hänen rukouksensa oli muuttunut huokailemiseksi. Voimmekin sanoa, että kun usko loppuu, rakkaus loppuu, kun rukouksen voima loppuu, tullaan tyhjiksi kaikista hengellisistä lahjoista. Silloin on tullut todellinen hengellinen köyhyys. On vain syntiä, epäilyksiä, kiusauksia ja sydämen ahdistusta.
Publikaani löi rintaansa, se oli merkki äärimmäisestä surusta ja tuskasta. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä Raamattu mainitsee, että ihmiset menivät kotiinsa rintaansa lyöden. Miksi publikaani löi rintaansa. Siksikö, että hänen sydämensä, joka oli hänen rinnassaan, oli kaikkien hänen pahuuksiensa lähde. Varmaan hän löi rintaansa myös, katumuksen ja tuskansa vuoksi. Armahda minua, Jumala ole minulle syntiselle armollinen. Hän rukoilee sovitusta karitsan palaessa temppelin polttouhrialttarilla. Sovita minut, olen syntinen ihminen! Temppelissä on tämä nöyrä mies, joka on tietoinen omasta synnistään ja arvottomuudestaan ilman mitään omia ansioita, anoen että sovitusuhri luettaisiin hänen hyväkseen. Ja Jumalan kiitos näin käykin, kuten loppusanoista saamme huomata. ” Hän lähti kotiinsa vanhurskaana”.
Publikaani mainitaan nyt ensin ja fariseus hänen jälkeensä. Osat olivat vaihtuneet. Publikaani oli saanut vanhurskauden Jumalan edessä. Hänen syntejään ei enää muistettu Jumalan edessä, vaikka ihmiset muistaisivat ne jatkossakin. Emme tiedä miten publikaani alkoi asioitaan selvittämään, mutta Jumalan armo muutti varmasti koko hänen elämänsä.
Fariseus palasi kotiinsa ilman vanhurskautta. Hänen ylpeytensä oli vain vahvistanut hänen syyllisyyttään ja lisännyt hänen syntiään. Hän hukkasi temppelissä vain aikaansa. Hukkasiko sielunsakin samalla, emme tiedä. Loppusanoiksi Jeesus sanoi: ”Jokainen joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan”. Sitä tapahtuu tässä elämässä. Korottaminen merkitsee vapauttamista, jumalasuhteen korjautumista ja anteeksi saamista. Nöyrät korotetaan.
Vanhurskaus on Jumalan lahja, jonka Jeesuksen sovintouhri tekee mahdolliseksi. Rukoukselle annetaan vertauksessa malli. Nöyrä syntien tunnustaminen ja Jumalan armosta riippuvaisuus sopii oikeaan rukoukseen. Ylpeydelle ei ole mitään sijaa. Nöyryyttä tarvitaan. Korottamisella on Jumalan lapsille myös lopun aikaan liittyvä viittaus. Jeesus tulee pian. Vapautuksemme aika lähenee. Alennustilamme muuttuu Jumalan kirkkauden ilmestyessä! 1Kor. 15: 51-52 ”Nyt ilmoitan teille salaisuuden me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolevaisuuteen.”