Niilo Tuomenoksan ajatuksia.

Jumalan lapsi, joka pyrkii jakamaan evankeliumista muillekin, ei saa todellista annettavaansa pelkästään toisilta oppimalla tai valmiina pakettina, vaan ennen muuta itse sanomansa läpielämällä. Tämä toteutuu usein kaikesta omasta tyhjentymisen ja sitten täyttymisen kivuliasta tietä käymällä.

Miten Vapahtaja suostuu asumaan mahdottoman luona ja vielä käyttämään häntä jalossa työssään? Miten hän ei väsy väsyneeseen? Raamattu ei salaa ihmisten heikkouksia. Se ei pyri luomaan pyhimyksiä, mutta korostaa ihmisen arvoa, vaikka ihminen olisi joutunut kuinka alas tahansa. Jumalan rakkautta on vaikea häätää ihmisen elämästä pois.

Paavalilla oli aikoja, jolloin hänellä ei ollut ketään samanmielistä, ei ollut ketään joka olisi tullut avuksi, vaan kaikki jättivät hänet. Miksi ylemmälle tasolle päässeillä pitäisi olla yhteyttä alaikäiseen, jota elämä lennättää nurkasta toiseen. Yhteyttä ei tahdo löytyä millään. Mutta vaikka ihmisten vierailut puuttuvat, voi niiden tilalle tulla vierailuja taivaasta.

Rukousvastausten suhteen on liikuttava hiljaa. Taivaasta ei riuhtomalla saa mitään, eikä sieltä mitään ottamalla oteta. Sieltä vastataan kun aika on. Portit avataan sisältäpäin, eikä avaajaa kukaan ole voinut lahjoa. Ellei heti avata on turha huutaa ja meluta.

Sydämemme käy usein tunteilla, eikä kysy järjeltä lupaa lähteä tielle, jolla joutuu vaikeuksiin jopa vangiksi. Saatamme tavata jonkun joka käy sisimpämme ovesta sisään, ennen kuin olemme ehtineet hänelle avatakaan. Miten kävi vapaudellesi siinä tilanteessa. On ihmisiä, joiden luonteenlaatu rikkoo kestävimmänkin ystävyyden. Jotkut osaavat sitoa, mutta ei päästää. He kykenevät rajoittamaan muttei avartamaan. Ankkuroimme ystävämme samalle matalikolle, jolle myrskyjä peläten olemme itse pysähtyneet. Olemme mustasukkaisia omistamisessamme ja ystävyys on kuollut tukehtumiseen. Läheisyys tekee ystävällisyyden osoittamisen helpoksi, mutta myös lyömäväli lyhenee. Kuormien alla ei jakseta hymyillä.

Paineen alla löytyy meistä rumuutta, jota ei luullut olevankaan. Ihminen ei ole sama arjen vaivannäkemisessä kuin juhlahetkinä. Mutta Jumala ei erehdy luulemaan meitä paremmiksi kuin olemme. Hän tietää millaista tekoa olemme. Elävä kristillisyys on ihmisrakasta ja haavat ovat tuttuja. Ei ole hyvä kulkea vikojenetsintämatkoilla.

Vapahtaja ei halua jättää karitsoitaan armottomien kynsiin. Hän tekee meistä ystäviensä hoivaajia. Lempeyden tulisi tulla kaikkien tietoon. Meidän tulisi sanoutua irti sisukristillisyydestä eikä hakea seuraa fanaatikkojen joukosta. Emme koskaan tunne toisten asioita kyllin hyvin, voimme lyödä silloin kun pitäisi parantaa. Kristus pelasti aviorikoksesta kiinniotetunnaisen tuomitsijoiden käsistä ja asetti tuomitsijat katsomaan omaa syntiään. Ei ole hyvä löytää itseään kivittäjien joukosta.

Rakkaus on ilmestynyt ovellesi, se haluaa upottaa syntisi taivaan aallokkoon. Se syleilee tuhlaajalasta jo silloin, kun se saa syliinsä vain ryysyjä, likaa, nälkää ja vilua. Elämä tarvitsee tekopyhänpaljastamiseen vain vähän aikaa ja pienen kiusauksen ja lankeemuksen jälkeen huomaa aamusta iltaan kahlailevansa oman sydämensä loassa. Olemme kiusattuja, olemme ahdistuksessa ja sitä ovat toisetkin. Vanhaa ihmistä on yritetty hukuttaa vesiin ja tuliin, mutta aina se on kuitenkin sieltä noussut ylös. Kyyneleet eivät pese meitä puhtaiksi. Kaikkien omien pelastusyritysten tulisi loppua . Heikkoudentunto, jossa on vielä voimia rimpuilla, ei ole täyttä heikkoutta. Äänekkäästi voivottelevat ovat vielä voimissaan. Heikoksi tulemiseen ei selviä kertamaksulla.